Syrjäytymistä hoidetaan kuin tilastollista ongelmaa

4.2.2016

Kun Päivi, 27, puhuu ajasta muutama vuosi sitten, hän käyttää sanoja pimeä keskiaika, klöntti ja pumpuli. Päivi oli parikymppinen, kun yliopisto-opinnot alkoivat jäädä ja hän rupasi vetäytymään kotiinsa. Aluksi muutama essee jäi palauttamatta, sitten kertyi poissaoloja ja lopulta Päivi jäi kokonaan kotiin.

Päivin nimi ei ole oikeasti Päivi, mutta hän ei halunnut kertoa tarinaansa omalla nimellään ja kasvoillaan.

Haastattelin Päiviä tammikuun alussa lehtiartikkelia varten. Kun aloitin jutun tekoa Seuraan, luulin tekeväni juttua nuorten, etenkin nuorten naisten, syrjäytymisestä. Tiedättehän, siitä yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka liitetään milloin mielenterveysongelmiin, milloin verorahojen hupenemiseen, milloin järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Hyvin pian huomasin, ettei syrjäytyminen selittänyt kunnolla Päivin tilannetta. Vaikka Päivi ei käynyt töissä eikä opiskellut, hän oli kirjoilla yliopistolla. Hän eli säästöillään, eikä nostanut yhteiskunnan tukia. Tämä ei ole harvinaista. On arvioitu, että vuonna 2010 Suomessa eli yli 32 000 nuorta, jotka eivät nosta tukia ja joista ei tiedetä käytännössä mitään. Koska Päivi ei saanut tukia, hän ikään kuin katosi yhteiskunnan tutkasta. Tilastoissa Päivi ei ollut syrjäytynyt.

Päivi vetäytyi kotiinsa kolmeksi vuodeksi. Hän ei opiskellut eikä käynyt töissä. Tilastoissa hän ei ollut syrjäytynyt.

Syrjäytyminen ei tuntunut kuvaavan riittävästi Päivin silloista elämäntilannetta. On nimittäin eri asia olla syrjäytynyt kuin vetäytynyt. Päivin sosiaaliset suhteet rajoittuivat vanhempiin ja pariin kaveriin, joihin hän piti yhteyttä lähinnä sähköpostilla tai tekstiviestillä. Muutoin hän luki, seurasi nettikeskusteluja, virkkasi, kävi kaupassa, ”ehkä kirjastossa”.

Etsivän työn ohjaaja Karita Snellman korosti juttuani varten antamassaan haastattelussaan, että usein syrjäytyneiksi tilastoiduilla nuorilla on läheisiä ihmissuhteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. He vaan hetkellisesti sattuvat tipahtavan syrjäytyneiden kategoriaan. Itse asiassa Snellman sanoi, että Suomessa on lähes mahdoton syrjäytyä, sillä viranomaisverkosto kyllä nappaa pudokkaat.

Jos Päivi ei ollut (tilastollisesti) syrjäytynyt, mikä hän oli?

Taustatöitä tehdessäni törmäsin sosiaaliseen vetäytymiseen ja suomalaiseen hikikomoritutkimukseen. Hikikomoritutkimuksesta voit lukea lisää täältä. Sosiaalinen syrjäytyminen tuntuikin selittävän Päivin tilannetta paremmin kuin jähmeä ja epäselvä tilastollinen luokka.

Sosiaalisesti vetäytyneiden määrästä ei ole tietoa. Tämä ei ole ihme, sillä syrjäytyneiden nuortenkaan määrästä ei osata sanoa varmuudella mitään: Arviot syrjäytyneiden nuorten määrästä heilahtelevatkin kymmenestätuhannesta sataantuhanteen riippuen syjäytymisen määritelmästä, tutkimuksen ikähaarukasta ja mittareista. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) analyysissa syrjäytyneiksi katsotaan vain 15-29-vuotiaat työttömät työnhakijat ja työvoiman ja koulutuksen ulkopuoliset nuoret, jotka olivat käyneet vain peruskoulun. Määritelmän mukaan lukiolainen, ammattiopistolainen tai akateeminen ei siis edes voisi syrjäytyä.

Päivi ei EVAn määritelmän mukaan ollut missään vaiheessa syrjäytynyt. Olihan hän kirjoilla yliopistolla, vaikka todellisuudessa harvoin poistui kotoaan. Sosiaalisesti vetäytyneet saattavatkin jäädä tilastojen katveeseen ja siksi ilman apua. Mietin Päiviä, joka ponnisti ammatinvalintapsykologin avulla vetäytyneisyydestään. Mietin syrjäytyneiksi leimattuja nuoria, jotka tietävät, mitä haluavat ja vain odottavat, että pääsevät unelmiensa koulutuspaikkaan. Mietin tilastoja.

Paula Sallinen

Linkki Seuran juttuun löytyy täältä.

facebooktwittergoogle_pluslinkedin