Opitaan oppimaan

28.10.2016

Koulutuksen muutoksia ei kannata tehdä vain ideologisista syistä hyljeksien tutkimus- ja selvitystietoa, kuten Pisaa, kirjoittaa Minna Nikunen.

Olli-Pekka Heinonen on ollut jo vuosikymmeniä koulutuskeskustelun eturintamassa. Hän oli opetusministeri sekä Ahon että Lipposen hallituksessa vuosina 1994–1995 ja 1995–1999. Nyt hän pääsee taas pureutumaan keskustelun ytimeen tultuaan nimitetyksi opetushallituksen ylijohtajaksi. Itse muistan 1990-luvun lopun naistutkimuksen oppiaineen tiloissa seikkailleen pahvisen Olli-Pekan. Hän symboloi pahvisuudessaan OPM:n tuolloista uudistutusta: naistutkimuksen professuurien perustamista. Se oli uudistus, jota arvostettiin.

Nyt ylijohtajaksi nimityksensä jälkeen hän on edelleen muutoksien kannalla. Tosin ajan henki ei enää ole niinkään oppiaineiden ja professuurien määrän lisääminen. Oletettavaahan on, että Olli-Pekka Heinonen käyttää asemassaan konttorinsa Opetushallituksen ääntä – vastakarvaan puhujaa tuskin olisi valittukaan kyseiseen tehtävään – eikä hänen sanomansa kumpua pelkästään hänen omista preferensseissään (ei nyt eikä 1990-luvun lopulla).

Helsingin Sanomien ”virkaanastujaishaastattelussa” hän keskittyy peruskoulutuksen tilaan ja sen ”vaatimiin” muutoksiin.

Suomessa koulutuksesta on tullut itsestäänselvyys, mikä helposti jähmettää ajattelua. Myös Pisa-vertailuun tuijotetaan liikaa, vaikka se mittaa vain tietyntyyppisiä taitoja, mutta ei esimerkiksi oppimaan oppimista. (HS 22.10.2016.)

Ollakseen opetushallituksen ”ääni” Heinonen suhtautuu koulutukseen yllättävän nihkeästi. Kuten myös kansainvälisiin Pisa-vertailuihin, jossa suomalaiset ovat tunnetusti menestyneet, tosin viime vuosina aiempaa huonommin.

Pisassa mitataan siis vääriä taitoja, kun tärkein taito olisi ”oppimaan oppiminen”. Mutta miten sitä mitattaisiin? Entä eikö oppilas, joka menestyy vaikkapa matematiikan taitoja mittaavissa kokeissa ole oppinut oppimaan? Vai onko niin, että hänen huonommin menestyvä koulukaverinsa voikin olla oppinut oppimaan paremmin, mutta ei silti osaa matematiikkaa paremmin? Onko olemassa oikea tapa oppia ja väärä tapa oppia?

Mittaamista ja sen kaikkivoipuutta kannattaa toki kyseenalaistaa. Heinosen (tai OKM:n) nihkeys ei kuitenkaan liity niinkään mittaamiseen sinällään; onhan Suomen koulutuspolitiikan uusliberaalin kehityksen keskiössä kilpailu ja mittaaminen. Peruskoulujen välinen kilpailu ja niitä vertailevat ranginlistat nähdään tarpeellisina, jotta kuluttajat eli oppilaat ja heidän vanhempansa, voivat tehdä valistuneita valintoja koulutusmarkkinoilla. Joskus kuitenkin ilmeisesti mitataan väärin ja vääriä asioita.

Ensimmäiset Pisa-tulokset olivat märkä vaate 2000-luvun alun koulutuspolitiikan puuhanaisille ja miehille, joiden tähtäimessä oli uusliberaalihenkinen peruskoulumylläys. Peruskoulun on nähty jämähtäneen opettajien muutosvastarinnan myötä aikaansa nähneeseen hyvinvointivaltioideologiaan, jossa tavoitteena on tasa-arvo (tasa-arvoisten mahdollisuuksien tarjoaminen jokaiselle ikäluokalle). Tulokset olivat kuitenkin liian hyviä ja veivät maton koulutuspolitiikan muutosta janoavien uusliberaalien toimijoiden jalkojen alta. (Ks. Simola 2015.)

Tulokset ovat huonontuneet, mutta ne eivät vieläkään anna perusteita sanoa, että suomalainen koulutus olisi ihan pilalla. Ne itse asiassa antavat viitteitä siihen suuntaan, että teknologiavetoisuus tai paremmin -usko (ks. Parvianen 2015) ja opetuksen välineiden ja menetelmien asettaminen sisältöjen edelle eivät välttämättä tuota entistä parempia tuloksia, vaan saattavat jopa huonontaa niitä. Näin voisi päätellä siitä, että ”vaihtoehtoiset ajankäyttötavat” ovat heikentäneet koululaisten lukuhaluja ja täten lukutaitoa, mikä vaikuttaa Pisa-tuloksiin (Arfman & Nissinen 2015). Heinonen kuitenkin ”kyseenalaistaa” ja sanoo: ”Onhan meillä ennen Pisaakin osattu tehdä hyviä koulutuspoliittisia ratkaisuja, ja niitä pitää uskaltaa tehdä nytkin. Ja onko edes järkevää vertailla eri maita?” Toisin sanoen muutoksia kannattaa tehdä Pisasta huolimatta, kuten tehtiin ennen Pisaa eli silloin kun OPH oli ministeri.

Olen siis edellä leimannut OPH:n uusliberaalin koulutusmuutoksen ajajaksi. Uusliberaaliin koulutuseetokseen lasken kuuluvaksi seuraavat ideat: 1) markkinavetoisuus, 2) yritysten tarpeiden korostaminen, 3) yrittäjyyden ja yritysajattelun painotus, 4) kilpailun ja huippujen esiin seulomisen tärkeys, 5) koulutusvienti. Sitä voisi kutsua myös markkinavetoiseksi koulutusajatteluksi. Oppimaan oppiminen on tämän eetoksen pehmeämpää, työmarkkinavetoista puolta. Se ei itse asiassa ole uusi vaan kasvatustieteissä ja pedagogian piirissä jo pitempään hellitty näkemys, jonka mukaan on tärkeämpää oppia hakemaan tietoa, oppia sisäistämään asioita, oppia ymmärtämään kokonaisuuksia kuin oppia jonkin oppiaineen sisältöjä.* Se on sinänsä järkevä pedagoginen idea – kunhan sitä ei käytetä perustelemaan sivistyksen ja tiedon tarpeettomuutta.** Ehkäpä uusliberaalit muutoshakuiset ovat kaapanneet sen käyttöönsä, koska se soveltuu tekniikkojen, välineiden ja prosessien tärkeyden korostukseen? Sisältöjen oppimisella tai sivistyksen kasvattamisella ajatella olevan erityistä merkitystä, sillä työelämässä tulee aina uusia sisältöjä ja substanssiosaamista tärkeämpää on osata käyttää omaa käyttöjärjestelmäänsä niin, että uudet asiat prosessoidaan mahdollisimman nopeasti osaksi toimintaa.

Maailma on muuttunut, opetusta tulee siis muuttaa, sanovat muutoshaluiset. Eräs vuoden 2015 Slush-tapahtuman toistuvimmista iskulauseista olikin, että ”opetus on rikki.” Koulu ei enää toimi niillä tavoilla, joiden ajatellaan (start-up-pöhinäisestä näkökulmasta) hyödyttävän ihmiskuntaa. Slush esittäytyi maailmanparantajien yhteisenä ponnistuksena ihmiskunnan hyväksi. Koulutuksen suhteen ihmiskunnan hyvä toteutuisi pelillistämällä ja yrittäjämyönteisyydellä. Tavoite on toki myös kaupallinen: pelejä tarjoaisivat juuri Slush-aktiivit, ICT-start-up-yrittäjät, mobiililaitteiden ja pelien kehittäjät. Toisaalta suomalaisen koulutusjärjestelmän vieroksunta on ideologista. Koululaitoksessa elävät edelleen monet vanhanaikaisina pidetyt arvot, jotka kytkeytyvät hyvinvointivaltioajatteluun ja ehkä myös edellä mainittuihin ”sisältöihin”, matematiikkaan, biologiaan ja maantietoon. Halu muuttaa koulua on vahva. Rikki on koulutus, ei oppiminen.

Muutos näyttäisi olevan Heinosen vokabulaarissa ykkössanana. Jotkut toiminnan mallit kuitenkin pysyvät ja paranevat:

Koulutusleikkauksia Heinosta ei saa hirveästi moittimaan, koska ”julkisen talouden tila on, mikä on, ja koulutus on iso sektori”. Hän myös muistuttaa, että koulutusrahoista ovat nipistäneet kaikki kahdeksan eduskuntapuoluetta viimeisten vuosien aikana. (HS 22.10.2016.)

Jos edellinen hallitus on leikannut, toki seuraavankin kannattaa jatkaa tätä tuttua ja hyväksi havaittua toimintamallia. Talouskurituspolitiikan toisto ei siis ole ajattelun jähmettymistä vaan aina yhtä tuoretta ja tervetullutta. Olisiko inhottavaa matemaattista ajattelua, jos sanoisi, että varmaan sillä sektorilla, josta on jo aiemmin leikattu, on vähemmän leikattavaa kuin niillä sektoreilla, jotka ovat aiemmin leikkauksista säästyneet?

Haluan vielä lopussa todeta, etten ole sitä mieltä, etteikö koulujärjestelmää kannata muuttaa. Ajat muuttuvat ja koulutuksen tarpeet muuttuvat. Kouluista ja oppilaitoksista valmistuvilla tulee muuttuvassa maailmassa olla valmiuksia omaksua ja oppia uusia asioita. Kouluissa kannattaa ajatella myös työelämän odotuksia ja tarpeita. Toisaalta olen sitä mieltä, ettei muutoksia kannata tehdä nojaten vain ideologiaan ja hyljeksiä sen takia kerättyä tutkimus- ja selvitystietoa, mitä Pisa esimerkiksi edustaa. Vaikka yrityssektori olisi hyvin selvillä nykyisistä tarpeistaan, ne voivat muuttua. Sitä paitsi yrityssektorilla ei välttämättä ole ammattitaitoa sen selvittämiseen, minkälaisella koulutuksella tai koulureformeilla heidän tarpeisiinsa parhaalla tavalla vastattaisiin.

Minna Nikunen

Viitteet:
* Myös holistinen, oivallusta korostava pedagogiikka karsastaa oppiainerajoja. Tavoiteltavan holistisen oppimisen vastakohtana nähdään instrumentaalinen oppiminen, tiedon sirpaleisuus ja opetus tiedon siirtämisenä. (Saari 2016.) Tämäkin pedagoginen näkemys vaikuttaa koulujärjestelmän muutospyrkimysten takana. Se on myös yhdenmukainen työelämän oletettujen tarpeiden kanssa.
** OAJ:lle antamassa haastattelussa Heinonen puhuu sivistyksen merkityksestä. Tämän voi lukea osoituksena siitä, ettei yksi ihminen ole yksiääninen, sivistyksestä voi puhua toisessa yhteydessä. Sivistys on myös sana, jolle voi antaa monia sisältöjä. Jutun perustella vapaa sivistys liitetään lähinnä mahdollisuuteen opiskella taideaineita.

Kirjallisuutta ja linkkejä:
Inga Arfman & Kari Nissinen 2015: Lukutaidon kehitys Pisa-tutkimuksissa
28 – 49 http://minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm6.pdf
Parviainen, Jaana Teknologisoituva koulu oppimisen elämyspuistona: valtion opetusteknologiastrategian jalkauttaminen kouluihin 2010-luvulla Parviainen, J. 2015. Kulttuurintutkimus 32(2): 3-14.
Saari, Antti 2016: Tietoisuustaitojen ristiriidat opetustyössä. Teoksessa Parviainen, Kinnunen & Kortelainen (toim.) Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Tampere: Vastapaino.
Simola, Hannu 2015: Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino.
Olli-Pekka Heinosen haastattelu 22.10.2016. HS, Marjukka Liiten:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1477102202533?jako=e1661ab7a88c3f6f78062aa21b11cf77&ref=fb-share
Olli-Pekka Heinosen haastattelu 29.9.2016 OAJ:n sivustolla, Riitta Korkeakivi:
http://www.oaj.fi/cs/oaj/Uutiset?&contentID=1408917677235&page_name=Olli-Pekka+Heinonen+palasi+kutsumustyohonsa
OKM:n Pisa-tutkimusta esittelevä sivusto:
http://www.minedu.fi/pisa/
Poliitikot tutustuvat uuteen opetusjärjestelmään (Pelimies):
http://www.katsomo.fi/#!/jakso/33006203/pelimies/661517/pelimies

facebooktwittergoogle_pluslinkedin