On niin helppoo olla onnellinen / tyytyy siihen mitä on” – no ei ole!

7.11.2017

Olavi Uusivirran vuodelta 2005 peräisin olevassa laulussa ”On niin helppoo olla onnellinen” ajatellaan, että nuorena ihmisenä voi olla onnellinen, ajelehtiva haikailija. On helppoa olla vapaa ja antaa päivien soljua. Tulevaisuuteen suuntautuminen ja ansioiden kartuttaminen, tuo nuoriin aivan toisissa yhteyksissä liitettävä futuriteetti ja potentiaali, loistaa poissaolollaan. Tulevaisuuden tarkka suunnittelu on tarpeetonta, sillä ”Mä voin suunnitella mun koko elämän / vaimon ja viran ja talonkin / Mut kaikki menee toisin / joku suunnittelee mua paremmin”.

Jako kahteen –projektissa vuonna 2015-2016 haastatelluissa nuorissa aikuisissa on kuitenkin niitä, jolle onnellisuus on täyttä työtä eikä suinkaan helppoa. Siitä ollaan samanmielisiä Olavi Uusivirran kanssa, että onni on tyytymistä ja arkista tyytyväisyyttä elämäänsä. Jatkuvan kilpailun kulttuurissa tyytymään on kuitenkin opittava, ja sitä oppia ei saa virallisessa koulussa.

”Onni on sitä että on tyytyväinen siihen mitä on. […]se on onnee ja se tulee sillä et sää opit tavallaan tyytyyn siihen että ’mul on tää ja mä oon itte tällanen ja se on ihan ookoo ja se on ihan loistojuttu ja se riittää’”.

Näin sanoo yliopistossa opiskeleva nainen, jota voi luonnehtia aktiiviseksi ja menestyväksi. Hän on ollut tohkeinen tyttö (Jokinen 2015), joka väsyi lunastaessaan tytöille tarjottimella ojennettuja mahdollisuuksia ja kantaessaan tyttöjen harteille asetettuja paineita. Hän on käynyt terapiassa burnoutin takia oppiakseen, että hänen ihmisarvonsa ei riipu suorituksista.

Onnellisuuteen tyytymisestä muistuttaa itseään myös toinen yliopisto-opiskelijanainen. Hän on sisäistänyt kovat odotukset ja olettaa ilman muuta lunastavansa ne. Sen sijaan onnellisuudesta nuori nainen puhuu haaveena, ei niinkään vallitsevana asiantilana eikä itsestäänselvyytenä.

”Totta kai mä oon aina ollu semmonen tavotteellinen ihminen että haluu pärjätä ja menestyä että on jotenki korkeessa asemassa tai näin. Mut ehkä enssijasesti ne [haaveet] liittyy siihen onnellisuuteen ja semmoseen, et on hyviä tyyppejä ympärillä ja on semmonen olo että mua rakastetaan ja mä rakastan. Et eniten haaveilee siitä vaan just että on onnellinen.”

Et eniten haaveilee siitä vaan just että on onnellinen

Nuorten rento, päämäärätön hengailu määrittyy nyky-yhteiskunnassa paheksuttavaksi tehottomuudeksi, mikä entisestään vaikeuttaa äärirajoille itsensä venyttävien nuorten naisten uskallusta höllätä vaatimuksiaan. Mutta pelkästään hengailla eivät halua ammattikoulutetut miehetkään. Mielekkyys ja arvokkuuden tunne tulevat yhä töistä:

”Et työ tekee mut onnelliseks jos mä vaan saisin tehä sitä ja mä saisin elantoni siitä.”

Nykyään kuulemmekin poliittista, ohjaavaa ja syyllistävää huolipuhetta: nuorten on nopeasti kiinnityttävä koulutukseen, työelämään tai harjoitteluun. Tai edes johonkin! Muussa tapauksessa heidät viina, masennus ja syrjäytyminen perii. Mielenterveysongelmat uhkaavat tosin periä myös ne täynnä tulevaisuuden potentiaalia olevat nuoret, jotka yrittävät lunastaa kaikki heihin kohdistetut odotukset cv:t pullistellen. Kummankaan ryhmän nuoruuden maailmantuskalle ei tunnu olevan hyväksyttyä aikaa ja paikkaa.

Kenties Olavi Uusivirta ei hänkään enää yli 30-vuotiaana ja talouskriisin jälkeen maalaisi nuoruudesta huoletonta kuvaa – tai ehkä sittenkin, sillä laulujen maailman ei tarvitse olla uusliberalistinen.

Hanna-Mari Ikonen

 

Viite:

Jokinen, Eeva (2015). Tohkeisuus. Teoksessa Jokinen, Eeva & Venäläinen, Juhana (toim.): Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 31–52.

facebooktwittergoogle_pluslinkedin